Tiivistelmä ei-reduktiivista monismia käsittelevän luvun pohjalta käydystä keskustelusta

 

Ensimmäinen asia, jota käsiteltiin sen jälkeen, kun varsin ”vajaamiehinen” sessio oli julistettu virallisesti alkaneeksi, oli emergenssin ja supervenienssin välinen suhde: eroavatko ne lainkaan ja jos eroavat miten? Seuraava näkemys esitettiin ja myös hyväksyttiin ilman suurempia vastaväitteitä. Emergenssi kuvaa ilmiöiden välistä suhdetta. Supervenienssi taas kuvaa yleisesti suhdetta eri asioiden välillä. (Mielenfilosofian sanakirja, johon löytyy linkki kurssin kotisivulta, määrittelee emergenssin seuraavasti: ”Monimutkaisen fysikaalisen systeemin ominaisuudet ovat emergenttejä, jos ne eivät ole (i) minkään systeemin erikseen tarkastellun osan ominaisuuksia eivätkä (ii) seurausta pelkästään systeemin osien ominaisuuksien yhteenlaskusta.”) Siten kuin asian itse ymmärrän, niin mielen tapauksessa voitaisiin käyttää yhtä hyvin emergenssi -käsitettä supervenienssin asemesta. Supervenienssi kuitenkin on käsitykseni mukaan tiukempi relaatio kuin emergenssi, minkä vuoksi sen käyttäminen tässä yhteydessä on perusteltua. Supervenientti asia/ilmiö on Maslinin esityksen mukaan täysin riippuvainen subvenientistä asiasta/ilmiöstä: se ei voi muuttua ellei subvenientti asia muutu. Intuitiivisen näkemykseni mukaan emergentti ilmiö voi enemmän alkaa elää omaa elämäänsä perustastaan riippumatta (??). Tässä mielen ja fyysisen välille halutaan erittäin tiukka riippuvuussuhde, mistä johtuen supervenienssi -teorialla saadaan parempi kuvaus oletetusta tilanteesta.

 

Allekirjoittanut esitti, että yksi Maslinin ominaisuusdualismi -teorian keskeisistä olettamuksista on väärä. Täysin samanlaisia mielentiloja ei voisi olla erilaisten fyysisten tilojen ominaisuutena. Toisin sanoen, jos fyysinen tila eroaa, myös mielen tila eroaa. Kyse on siis siitä, että kahdessa erilaisessa ”raudassa” ei voi olla samanlaisia mielentiloja. Tästä seuraa niin vahva väite, että edes saman ihmisen mielen tilat eivät luultavasti voi olla keskenään samanlaisia. Kokemusten mukana itse ”rautakin” muuttuu. Ajatusta ei täysin tyrmätty suoralta kädeltä, vaikka vastaavaa eivät muut ilmeisesti olleet ajatelleet. (Ainakin innostuneet kommentit ”juuri noin minäkin ajattelen”, ”tuo pitää täsmälleen paikkansa” jäivät puuttumaan.) Lisää pohdintaa vaatii kysymys tilojen mahdollisen erilaisuuden merkityksestä käytännössä. Jos erilaisuutta ei voida mitenkään havaita käytössä olevilla laitteilla, onko erilaisuudella käytännössä mitään merkitystä? Näkemykseeni liittyen nousi esille kysymys historian selvittämisestä nykyisen tilan perusteella. Tähän ei kovin pitkällisesti pureuduttu, mutta todettiin kuitenkin sen olevan melko varmasti mahdotonta muun muassa siksi, että raudassa ei ainakaan ole täydellistä ”muistitietoa” aiemmista tapahtumista.

 

Historian ”ennustettavuus” muuttui pohdinnaksi tulevaisuuden ennustettavuudesta historian avulla. Esitettiin, että tuntemalla tietyn mielen tiloja riittävästi taaksepäin, pystytään joissain rajoissa ennustamaan tulevia tiloja. Mitä enemmän historiaa tunnetaan, sitä paremmin oletuksen mukaan voidaan tulevaa kehitystä ennustaa. Jos historiassa esimerkiksi onnellisuus ja surullisuus jaksot ovat seuranneet toisiaan tietyllä tavalla, oletetaan, että samantapaista jaksollisuutta ilmenee myös tulevaisuudessa. Tämäntapaista tutkimusta/ennustamista ilmeisesti yritetään jo tehdä tai ainakin suunnitellaan(?). Koska ennustus perustuu yksinkertaisesti todennäköisyyteen, että tulevaisuuden mielen tilojen kehitys seuraa jollain tarkkuudella historiallista kehitystä, esitettiin vahvoja epäilyjä siitä, voidaanko tällaisella menetelmällä päästä kovinkaan hyviin tuloksiin. Toisaalta pelkästään pitkien historiallisten ”aikasarjojen” kerääminen mielen tiloista ennustuksen perustaksi on ongelmallista.

 

Lyhyesti käsiteltiin aivoista saatavan mittaustiedon paikantamisen ongelmaa. Jos esimerkiksi mitataan jotain signaalia aivojen ulkopuolella, voisi olla periaatteessa mahdollista, että samanlainen signaali on syntynyt useammasta vaihtoehtoisesta ”lähteestä”. Miten voidaan erottaa, onko mittaustuloksen aiheutttanut yksi voimakas aktivaatiokeskus pisteessä x vai esimerkiksi kaksi heikompaa keskusta pisteissä y ja z? Asiaan perehtyneet tahot tiesivät kuitenkin kertoa, että tässä päädytään tehtävään, jossa ratkaistaan y = x1 + x2 tyyppisiä yhtälöitä, joissa y tunnetaan. Ja mitä enemmän on mittaustuloksia (yhtälöitä), sitä tarkempaan ratkaisuun päästään.

 

Varsin pitkään käsiteltiin ABI:a (adaptive brain interface). Keskustelun alkuun esitettiin niinkin vahva väite, kuin että ABI todistaa supervenienssin aivojen/mielen tapauksessa. ABI on laite, joka pyritään ”opettamaan” tekemään jotakin pelkästään käyttäjän ajatusten avulla. Käsitykseni mukaan tämä tapahtuu mittaamalla henkilön aivotiloja hänen ajatellessaan esimerkiksi siirtävänsä palloa paikasta a paikkaan b.

 

Tähän liittyen on tutkittu aivokäyriä, jotka kuvaavat aivojen toimintaa erilaisissa pallon siirtoon liittyvissä tilanteissa: siirrettäessä palloa kuvaruudulla jonkinlaisen kädessä pidettävän osoittimen avulla siten että käsi nähdään, siirrettäessä palloa osoittimen avulla siten että kättä ei nähdä (käsi on peitetty esimerkiksi levyllä ja pallon liike näytöllä siis nähdään) ja siirrettäessä palloa vain ajatuksen avulla. Kaikissa tapauksissa saadaan erilainen käyrä aivojen toiminnasta. Tilanteissa, joissa oikeasti liikutetaan kättä, syntyy aivokäyrälle kaksi ”pomppua”: ensimmäinen pienempi ”päätösvaiheessa” (kun aivoissa/mielessä tehdään päätös siirtää palloa paikasta a paikaan b) ja toinen suurempi silloin, kun kättä todella liikutetaan. Jos taas pallon liikuttaminen tapahtuu ainoastaan ajattelemalla, syntyy vain yksi (päätösvaihetta vastaava) pomppu, eli ei tarvita erillistä päätöksen toteutusvaihetta. ABI siis siirtää pallon heti, kun siirtämistä ajatellaan. (Tämäntapaisen laitteen käytön kannalta voisi olla hankalaa, jos kaikki tapahtuisi todella reaaliajassa, eikä mitään voisi suunnitella. Toisaalta varmaan jonkinlaisen suunnittelutilan päällekytkeminen onnistuisi ajatuksen voimallakin kohtuullisen helposti.)

 

Tästä päädyttiin pohtimaan sitä, mitä tapahtuisi aivoissa, jos kyberneettistä kättä ohjattaisiin ajatuksin. Esitetiin, että suunnittelu ja käytännön toteutus ilmenisivät aivokäyrällä erillisinä ”pomppuina”, jos kyberneettisen käden liikuttamiseen liittyisi ruumiin aktiivista (?) toimintaa. Jos taas olisi kyseessä lähes itsenäinen ”laskeva” kyberneettinen käsi, jolloin liikkeen aikana ”oikeassa” kädessä ”ei tapahtuisi mitään”, ei myöskään aivokäyrällä olisi toista ”pomppua”.

 

Tällaisen mielen tiloja lukevan koneen käytöstä ajateltiin syntyvän ”uuden mielentilan -ongelma". Kukaan tuskin haluaisi paljastaa koneelle kaikkia oikeita mielen tilojaan. Tämän vuoksi, jos esimerkiksi olisi tietty mielen tila, jossa ajatellaan käsitettä a, minkä seurauksena kone tulostaa ruudulle aakkosen a, syntyisi oletetusti tarve muodostaa toinen mielen tila, joka kuvastaa oikeaa, yleistä käsitettä a. Syntyisi siis tilanne, jossa olisi se a, jota käytetään koneelle kirjoittamiseen, ja oikea a.

 

Olisiko tällaisesta kaksoiskäsitteestä mitään haittaa? Omasta mielestäni ei, koska muutenkin on varmasti suuri joukko erilaisia asioita, joihin liittyy hieman erilainen mielen tila riippuen siitä, missä yhteydessä ne esiintyvät. Myöskin konetta pystyttäisiin varmaankin ohjamaan, vaikka sitä ohjaavat käsitteet ja mielen tilat hieman muuttuisivatkin ajan kuluessa.

 

Pelkän ajattelun ja ajatellun asian ruumiillisen toteutuksen välillä oleva ero herätti kysymyksen siitä, miten voitaisiin toteuttaa hyvä lenkkeilysimulaattori. Tällaisessa tapauksessa haluttaisiin saada aikaan myös toinen ”pomppu”, joka näyttäisi liittyvän ruumiin todelliseen liikuttamiseen. Intuitiivisesti tämä vaikuttaa mielestäni varsin vaikealta tehtävältä, koska varsinkin urheilusuorituksen jälkeiseen hyvään oloon vaikuttaa varmasti paljon se, että tietää todella tehneensä jotakin ruumiillista. Vaikka siis luotaisiinkin simulaattori, jossa todella kokisi juoksevansa, simulaation loppumisen jälkeisten mielen tilojen saaminen ”oikeasta” lenkistä seuraavia tiloja vastaavikisi olisi todennäköisesti hyvin vaikeaa, koska käyttäjä tietäisi, ettei oikeasti ole ollut juoksemassa.

 

Keskustelussa loikattiin välillä hetkeksi lukuun seitsemän, jota ohjaajan lisäksi kaksi läsnäolijoista oli vilkaissut. Kummastusta oli herättänyt epifenomenalismin (käsitys, jonka mukaan mielen tiloilla ei ole vaikusta fyysiseen maailmaan) tyrmääminen varsin löysin perustein (ilman perusteita). Perusteena oli ensisijaisesti se, että eihän tämä voi olla totuus, koska kokemuksen perusteella kaikki tietävät, että mielen tiloilla on vaikutusta fyysiseen maailmaan. Tätä näkemystä vastaan tuotiin esiin ajatus, että epifenomenalismi saattaisi olla luonnontieteilijöiden keskuudessa suosittu teoria. Todettiin myös, että jos epifenomenalismi on totuutta kuvaava teoria ja maailma silti tuntuu selllaiselta kuin se tuntuu, ei haittaa, ettei uskomuksilla, ajatuksilla ynnä muilla mielentiloilla oikeasti ole vaikutusta asioiden kulkuun.

 

Edellisistä pohdinnoista edettiin miettimään sitä, kuinka määrättyjä ihmisen toiminnat todella ovat. Seuraako toiminta fyysisestä maailmasta tulevia käskyjä ilman mielen omaa todellista vaikutusta? Tähän tarjottiin vastaukseksi mallia, jonka mukaan ”suuren linjan” käskyt tulevat aivoilta mieleen ja ne myös määräävät toiminnan yleisellä tasolla. Mielellä on kuitenkin vapaus valita, millä tavalla tämä yleinen käsky toteutetaan. Aivoilta tulevat käskyt ovat muotoa ”syö vihannes”, ja mielen tehtäväksi jää valinta kaalin ja sipulin välillä. Mikäli ymmärsin oikein esitetyn ajatuksen, aivojen ja mielen välillä on myös jonkinlainen takaisinkytkentä. Jos aivoilta tulee käsky hankkia nainen/mies, mieli suorittaa tehtävän, minkä jälkeen aivot arvioivat, täyttääkö hankittu yksilö vaaditut kriteerit. Tätä prosessia iteroidaan, kunnes päästään hyväksyttyyn tulokseen. Mielellä on siis jonkinlaista vapautta, mutta ei kuitenkaan mielestäni kovin paljon. Keskusteltiin myös tällaisen mallin ongelmista ominaisuusdualismin näkökulmasta: miten mieli voi olla aktiivisessa roolissa, jos se ei pysty vaikuttamaan ruumiiseen; toisaalta miten se pystyy antamaan takaisinkytkennän informaation aivoille.

 

Lopuksi jokainen ilmaisi lyhyesti oman kantansa kysymykseen, tarvitaanko ominaisuusdualismia mielen kelvolliseksi selittämiseksi. Kierroksen tulosta kommentoitiin ”yllättäväksi”. Kolme neljästä läsnäolijasta oli selkeästi sitä mieltä, että ominaisuusdualismi ei ole välttämättä tarpeellinen. Jollain tasolla ominaisuusdualismista ”tykännyt” keskustelijakaan ei ollut varma siitä, voisiko lopulta olla kysymys aamutähti-iltatähti -asetelmasta (jossa on kaksi erillistä käsitettä, jotka kuitenkin itse asiassa viittaavat samaan asiaan). Ajanpuutten vuoksi tästä aiheesta ei ehditty kunnolla keskustella. Vaikka allekirjoittanut onkin valmis menemään niin pitkälle, että väittää ominaisuusdualismin olevan todennäköisesti väärä teoria, ei tästä keskusteltu. Puhuttiin ainoastaan siitä, ovatko henkiset ominaisuudet periaatteessa tarpeellisia mielen selittämiseen.