Keskustelua mieli-ruumis –ongelmasta

                                                                                       17.10.2002

---

 

Mieli-ruumis –ongelmaa käsitellään Maslinin kirjassa melko vähän; pikemminkin kirjan ensimmäinen luku käsittelee mielen käsitettä ja sen alakäsitteitä sekä mielentilojen olemusta. Tämä ilmeni myös keskustelussa sillä itse mieli-ruumis –ongelmasta keskusteltiin niukanlaisesti.

 

Mieli ja yhteisö

 

Jakaessaan mielen käsitettä alakäsitteisiinsä Maslin päätyy luettelemaan myös mielentiloja ja jaottelemaan niitä eri luokkiin. Havaittiin, että Maslinin luettelo on hyvin ”itsekäs”; kaikki mielentilat ovat subjektin henkilökohtaisia ja itseen suuntautuneita tuntemuksia: kognitiiviset tilat, havainnot, tunteet, tuntemukset jne. ovat ”itsekkäitä”. Myös eräänlaisen sosiaalisen tunteet, empatian, puutetta ihmeteltiin. Myöhemmässä keskustelussa mielen sosiaalisia puolia pohdittiin enemmänkin.

 

Mielenfilosofiassa on tapana käsitellä mieltä vain ja ainoastaan subjektin omana, sisäisenä ominaisuutena; jos jonakin oliona oleminen tuntuu joltakin, se on tietoinen. Tämänkaltainen määritelmä jättää ihmisen sosiaalisen puolen täysin pimentoon; ulkopuolinen tarkkailija havaitsee ihmismielen ainoastaan kun se on vuorovaikutuksessa muiden mielien kanssa. Paljon pohdittiin sitä, pitäisikö mielen käsitettä laajentaa jotenkin, jotta myös ihmisen sosiaalisuus otettaisiin huomioon. Muussa tapauksessa mieli on kovin irrallinen kontekstissaan.

 

Mielen sosiaalisia tai yhteisöllisiä piirteitä käsiteltiin mm. kollektiivisten yhteisöjen kautta. Hyvin kollektiivisessa yhteisössä mielen käsite on erilainen – yhteinen hyvä on perusoletus. Toisin sanoen, mieli ei rajoitu yhteen yksilöön vaan siinä on selkeä yhteisöllinen komponentti. Esimerkkinä mainittiin mm. antropologi, joka loukkasi hyvin kollektiivista yhteisöä kysymällä lähteekö joku hänen kanssaan hakemaan vettä. Tämänkaltainen kysymys lausuu julki mahdollisuuden, että joku ei lähde tekemään jotain yhteisen hyvän kannalta oleellista tekoa. Voitaisiin varmaan sanoa, että tällaisessa yhteiskunnassa mielen käsite ei rajoitu jonkin tietyn subjektin pään sisään vaan kattaa myös muut ihmiset. Vaihtoehtoisesti voitanee esittää, että yksilöiden mielten lisäksi yhteisöllä itsellään on mieli jonka käskyjä siinä elävät yksilöt toteuttavat mutta omaavat silti omankin mielen.

 

Mielenkiintoinen kysymys oli, onko vauvalla jolla ei ole identiteettiä mieli tai tietoisuus? Tällainen tilannehan vallitsee noin ensimmäiseen ikävuoteen saakka kunnes vauva erottaa itsensä peilistä ja ymmärtää itsensä maailmasta erillisenä – ennen tätä vauva koettaa repiä leluja muiden lasten käsistä ja ihmettelee kovasti kun toisen vauvan kädessä oleva lelu vastustaa hänen repimisyritystään. Mielestäni on mielenkiintoista pohtia, onko mielen pakko syntyä siten että se itse irrottaa itsensä maailmasta? Mikäli vauvalla ei ole mieltä tai tietoisuutta ennen kuin hän erottaa itsensä peilikuvastaan, miten mieli oikein syntyy? Miten mieli edes voisi irrottaa itse itsensä maailmasta ja mikäli mieli todella syntyy tällaisen rajanvedon seurauksena, on kollektiivisella yhteisöllä selkeästi erilainen mieli kuin (pohjois)Eurooppalaisella individualismia kannattavan yhteisön edustajalla. Mikäli mielen syntymekanismi on erilainen, missä se piileskelee vauvan ensimmäisen elinvuoden ajan?

 

Mielen lisäksi pohdittiin tietoisuutta; sen olemusta, käsitteen merkitystä sekä minkälaisia edellytyksiä mielen tai tietoisuuden omaamiseksi itse asiassa tarvitaan. Mikäli mieli tarvitsee kehon ja/tai aistit, millä kaikilla eläimillä on mieli? Missä vaiheessa ameeban ja hiiren välillä mieli syntyykään? Tarvittavien biologisten ominaisuuksien lisäksi esitettiin, että mieli saattaisi myös tarvita yhteisön syntyäkseen – tai ehkäpä mielen omaava eliö olisi jossain evolutiivisessa mielessä selviytymiskykyisempi kuin mieletön eläin? Voisiko ehkä kommunikaatiokyky olla mielen välttämätön ominaisuus – jos olento ei kykene kommunikoimaan, voisiko sillä olla mieltä? Nämä pohditut ilmiöt jatkoivat keskustelua, jossa oli hyvin selkeä sosiaalinen painotus. Vaikutti hyvin paljon siltä, että mielestä on mielekästä puhua vain siinä ympäristössä, jossa se ilmenee ulkopuoliselle tarkkailijalle.

 

Mieli ja mielentilat

 

Hyvin pian kuitenkin siirryttiin puhumaan mielentiloista. Eräs mielenfilosofian klassisimmista teeseistä on näkemys, että subjekti ei voi erehtyä omista mielentiloistaan: mikäli P pelkää, seuraa tästä välttämättä se, että P tietää pelkäävänsä. Kuitenkin tästä keskusteltiin pitkään; mielestäni mielekkäin argumentti oli se, että kun käännämme oman mielentilan kielelliseksi ilmaukseksi, voimme tehdä virheitä. Lisäksi on mahdollista, että tunnistamme mielentilamme oikein mutta erehdymme sen aiheuttajasta ja siis tulkitsemme sen väärin. Muistaakseni esimerkki oli hyvin seuraavan kaltainen mutta koetan muokata sitä hieman itselleni sopivaksi koska itselleni kävi hyvin samalla tavoin:

 

P on vastarakastunut subjekti. Hän viettää ensimmäisen yön rakastettunsa vierellä ja tuntee pelkoa. Teoriassa on mahdollista tulkita tämä tunne joko aidoksi peloksi rakkaintaan kohtaan tai pelokkuudeksi koska P ei tiedä miten suhtautua uuteen tilanteeseen. Toisin sanoen, pelokkuuden tunne olisi tässä rakkauden tunteen erikoinen vivahde, jolle ei kuitenkaan ole kelvollista käsitettä joten P joutuu tietoisesti tulkitsemaan tuntemuksensa merkityksen ja saattaa erehtyä. Kun sisäinen tila kategorisoidaan, ei kategoria koskaan ole tarkka – kielellisessä kategorisoinnissa on kategoria myöskin sumea.

 

”Mä vähän ratkaisin tota mieli-ruumis –ongelmaa alkoholin avulla…”

                     

Onko mieli jonkinlainen aivojen ominaisuus? Mikäli näin on, voitaisiinko sitä tutkia samalla tavoin kuin vaikkapa muistia muuttamalla henkilön tilaa esimerkiksi alkoholin avulla. Mieli-ruumis –ongelmaa voitaisiin myös ratkaista baarissa ja ajatus pitää yksi lukupiiritapaaminen baarissa jotta saataisiin täydellinen konsensus ja tämäkin aihe voitaisiin lopulta ratkaista.

 

Ratkaisu alkoholin avulla olisi kuitenkin jonkinlainen sopimus. Paikalla oleva empiristien joukko pohti, minkälaisia normeja ja aksioomia filosofiassa – erityisesti mielenfilosofiassa – on. Kauhukseni monia mielenfilosofian kiistämättömiä totuuksia kiistettiin, kuten esimerkiksi se, että subjekti on aina tietoinen omasta mielentilastaan tai että oliolla on tietoisuus mikäli sinä oliona oleminen tuntuu joltakin.

 

Voitaisiinko tietoisuus selvittää mikäli aivojen toiminta tunnettaisiin?

 

Edellämainittu kysymys esitettiin kaikille lukupiirin jäsenille. Eniten kannatusta sai eräänlainen meteorologia-malli, jonka mukaan aivot tuntemalla saadaan aikaan vain jonkinlainen approksimaatio tai että aivoja ei koskaan voida tuntea kokonaan vaan käsitys niiden toiminnasta on aina vain jonkinlainen approksimaatio. Tämän käsityksen tueksi tarjottiin kognitiotieteen lähtökohtaa, jonka mukaan yksin synapsitason ominaisuuksilla ei voida selittää korkeampia kognitiivisia ominaisuuksia.

 

Meteorologia-mallia lähellä olivat muutamat epätarkkuus-näkemykset: ihminen muuttuu jatkuvasti joten miten kummassa aivojen malli voisi selittää tietoisuuden kykenemättä itse muuttumaan? Millainen taas olisi dynaaminen malli joka muuttaisi itse itseään? Toinen kanta esittää, että aivot sisältävät joukon erillisiä järjestelmiä, joilla puolestaan on joukko aliohjelmia. Järjestelmät voidaan paikantaa ja tunnistaa mutta niiden ajamat aliohjelmat eivät puolestaan ole paikannettavissa. Siksi tietoisuus ja mieli jäävät aivotutkimuksen ulottumattomiin. Epätarkkuuteen perustuvat mallit olivat joko episteemisiä (tiedolliset kykymme eivät ole riittävän tarkkoja jotta ymmärtäisimme mitä tietoisuus itse asiassa onkaan) tai ontologisia (todellisuus itsessään on epätarkka joten tietoisuuskaan ei sen vuoksi selviä).

 

Satunnaisuuteenkin vedottiin, sekä erikseen että säätieteilijä-mallissa. Tosin myönnettiin, että tietoisuus voitaisiin ehkä selvittää aivoja tutkimalla mutta se ei joko olisi ihmistieteen tavoitettavissa tai ihminen ei yksinkertaisesti kykenisi ymmärtämään tietoisuuden teoriaa. Lisäksi mikäli kausaliteetti joko olisi olemassa tai tieteemme ymmärtäisi sen luonteen, voitaisiin mieltä tai tietoisuutta ehkä selittää aivojen toimintaa tutkimalla.

 

Funktionalismistakin keskusteltiin hieman, mutta suurin osa jäänee kuitenkin viidenteen tapaamiseen. Lisäksi esitettiin klassinen funktionalismi-näkemys sekä toinen klassinen näkemys, jonka mukaan tietoisuuden tai aivojen toiminnoista ei päästä käsiksi kokemukseen eli siihen, miltä tuntuu olla minä.